ALANYA, TURKKI. Saavuimme lauantaina 23. marraskuuta sateiseen Alanyaan. Matkassa olivat minä, tätini Minna ja Minnan lapsenlapsi, 6-vuotias vilkas lapsi, Mikael.
Ajoimme Antalyan lentokentältä parisen tuntia kohti Alanyan turistirysää pimeässä ja vesisateisessa Turkissa. Toisaalta ei ollut turistiaika, joten saisimme olla omissa oloissamme koko matkan. Ensimmäiset havaintoni paikallisista olivat pelkoa herättäviä. Ihmiset ajoivat autoillaan niin uhkarohkeasti, että ihan oli vaara laskea alleen. Puskurissa kiinni autot ajelehtivat yhtenä pötkönä eteenpäin kaikessa yhteisymmärryksessä. Suomessa moisesta olisi saanut sakot liikenteen vaarantamisesta.
Punainen liikennevalo risteyksessä ei tarkoittanut sitä samaa kuin Suomessa, vaan kuskit painoivat lisää kaasua ja pienempi väisti. Eikä Dur -merkkiä noudatettu missään. Dur tarkoittaa samaa kuin STOP. Lisäksi oli pimeää kuin mörön ahterissa ja vesi ravisteli autoa.
Pikkupoika nukahti, kun pääsimme lentokentällä Antalyassa meille oikeaan minibussiin. Minä yritin kammeta itseni ahtaalle takapenkille. Vaikka kuinka yritin, en vienyt vähempää kuin kahden ihmisen tilan. Olin liimattuna jalat haarallaan takapenkillä, jossa istui vieressäni täti-Minna ja Mikael. Pian lähdön jälkeen Mikael nukahti lapsenuneen.
Heräsimme sunnuntaina aikaisin. Minä ihmettelin moskeijaankutsumismerkkiä puoli kuudelta aamulla. Moskeijan kaiuttimet kuulostivat siltä kuin joku olisi voivotellut kuoleman kielissä. Todella ärsyttävää tuohon aikaan aamusta, ajattelin. No, onneksi olimme saaneet Minnan ja Mikaelin kanssa unta hyvän matkaa ennen tuota ilkeää herätystä. Ilma tuoksui pakokaasulle, ja Taurus-vuoret muodostivat ilmasta nihkeän lämpimän.
Minna ja Mikael asuivat omassa asunnossaan. Minä, äitini Mervi ja hänen miehensä Matti asuivat niin ikään omassaan. Puitteet olivat rehevän juhlalliset. Luksusasunnossa, jossa nukuin yöt, oli kahdet vessat, kahdesta suunnasta avautuvat kaksi parveketta, keittiö ja kahdet makuuhuoneet. Vuokra oli suurin piirtein kaksi kertaa halvempi kuin minun omasta asunnostani Suomessa maksamani euromäärä.
Kun moskeijan kehotukset kuuluivat, kohta saapui jo esikoululainen Mikael Matin luokse härnäämään häntä. Poika oli nukkunut hyvin, mutta oli valmis oitis testaamaan Matin ja minun hermot. Hän halusi lähteä aamutuimaan lelukauppaan ”ostamaan” uusia leluja.
Kello ei ollut puoltakaan päivää, kun saimme lähdettyä kohti Alanyan keskustaa ja kohti Kipan ostoskeskusta. Olin unohtanut kuivamustekynän Istanbulin lentokentälle, ja tarvitsin uuden kynän. Niinpä ensimmäisestä kaupasta ostin vahingossa lyijytäytekynän, joka maksoi 3,50 liiraa eli noin euron verran.
Ostin myös postikortin, joka katosi lopulta jonnekin tavarapaljouteen. Putosi kyydistä tai sitten teki vain itsensä hävinneeksi. En jäänyt kuitenkaan murehtimaan, vaan marssin konemaisesti kohti Kleopatran uimarantaa. Tuuli voimakkaasti eikä minulla ollut yhtään liikaa vaatteita uimarantamatkalle. Lämmintä oli noin +20 astetta, mutta oli paljon viileämmän tuntuista.
Tulomatkalla havaitsin Istanbulin lentokentällä BVB Borussia Dortmundin lentokoneen. Ajattelin välittömästi, että Turkissa pelattiin hyvää jalkapalloa ja että joukkue oli tullut pelaamaan jotakin kolmesta istanbulilaisseuraa vastaan. Galatasaray, Fenerbache tai Besiktas pelaisi kovaa saksalaisseuraa vastaan lähipäivinä.
Lopuksi, kun päivä oli loppunut ja oli alkanut hämärtää, otimme taksin kaukaiselle omistusasuntoalueelle Olive Cityyn. Taksikyyti maksoi noin 10 liiraa, joka oli euroissa noin 3 euroa. Ja matka kesti viidestä minuutista kymmeneen.
Illalliseksi söimme Matin tekemää ruokaa paikallisista antimista. Viinirypäleet, mandariinit, omenat ja sitruunat maistuivat erittäin makeilta, ilman minkäänlaisia säilöntäaineita ja torjunta-aineita, vaan olivat puhtaita luonnontuotteita.
Kävin nukkumaan hyvin väsyneenä.
Mikko Roivas
Merkinnät RSS-syötteenä